11. marraskuuta 2017

onhan sulla elinluovutuskortti?

Muokkasin vaikuttavan puheeni mielipidekirjoitukseksi. Tässä tää, tärkeä aihe.

Miltä susta tuntuisi, jos sun elämä riippuisi täysin tuntemattomasta ihmisestä? Sellaisesta, jolle et voisi puhua. Et hänelle, etkä hänen läheisilleen. Jos kuolisit tietäen, että sulla olisi ollut mahdollisuus pelastaa ihmishenki, mahdollisesti useita, muttet tehnyt sitä?

Seiskaluokalla sanoin mun porukoille, että jos kuolen ennen kuin täytän 18, niin mun elimet lähtee eteenpäin, jos ne vaan on sopivassa kunnossa. Sain vastaukseksi, ettei todellakaan tule kuuloonkaan ja kysyessäni miksi, mulle vaan sanottiin, että "koska me ei haluta". Ja se oli se hetki, kun minä itsekkäänä seiskaluokkalaisena tajusin, ettei kaikki suhtaudu elinten luovuttamiseen samalla tavalla kuin minä.

Elinluovutuskortin pitäisi siis olla kaikilla pakollinen. Niin mikä se kortti on? Se on sellainen pankkikortin kokoinen lompakossa kulkeva läpyskä, jonka avulla sinä suostut luovuttamaan elimiäsi ja kudoksiasi kuolemasi jälkeen. Tällä kortilla siis pelastetaan ihmishenkiä. Ja tän kortin omistavana kukaan sun omaisista ei voi kumota sun tahtoa.

Yksi valtava edistysaskel ollaan kuitenkin harpattu sillä, että vuodesta 2010 lähtien elinluovutuskortti ei ole ollut välttämätön, koska lääkärit on automaattisesti olettaneet vainajan suostuneen elinluovutukseen, ellei hän ole sitä erikseen eläessään kieltänyt. Tässä on kuitenkin juuri se ongelma, että omaiset voi edelleen kieltää elinluovutuksen, koska valitettavasti kaikki eivät suhtaudu omaistensa toiveisiin yhtä myönteisesti. Me siis tarvitaan se kortti varmistamaan, ettei omaiset pilaa sun suunnitelmia.

Mutta miksi sen pitäisi olla pakollinen? No ihan vaan siksi, että se pelastaa ihmishenkiä. Sulla on vielä kuolleenakin mahdollisuus tehdä jotain hyvää ja vaikuttaa positiivisesti. Eikö kuulostakin hienolta? Ja vielä se, että veri- ja kudostyyppien pitää olla samat, jotta luovuttaminen tälle henkilölle x onnistuisi. Kaikille ei siis valitettavasti löydy sopivaa elintä ennen kuin on liian myöhäistä. Ja juurikin sen takia kaikkien pitäisi varmistaa, että omat elimet ja kudokset lähtee varmasti eteenpäin.

Ihmiset on vastustaneet elinluovutuskorttia aika monin eri perusteluin, joista varmaan eniten mä olen kuullut, että "ihmisen sielu sijaitsee sydämessä ja aivoissa, en halua menettää sitä" tai "mitä jos mun maksa menee alkoholistille, joka juo sen heti pilalle" tai "kuolema tulee sitten, kun se tulee, eikä ihmisen pitäisi siihen vaikuttaa". Ihmisten uskomuksiin mä en halua enkä aio puuttua, sanon vaan, että jos oman sydämen luovuttaminen tuntuu pahalta, niin sitä ei ole pakko luovuttaa, koska tähän elinluovutuskorttiin voi kirjata, mitkä elimet on valmis luovuttamaan. Sitten se, että ensinnäkin alkoholistit on ensin puoli vuotta kuivilla, ennen kuin niiden pistämistä elinsiirtolistalle edes harkitaan, ja silloinkin ne laitetaan sille listalle vaan, jos niiden tiedetään pysyvän erossa alkoholista ja jos niiden tiedetään kuolevan vuoden sisällä ilman uutta maksaa.

Sitten on myös niitä, jotka on vaan liian laiskoja täyttämään pienen kortin kahta kohtaa ja niitä, jotka eivät osaa käsitellä omaa kuolemaansa. Eivät siis osaa ajatella, että jonain päivänä tulee mun aika jättää tämä maailma. Näihin mä en voi edes sanoa mitään.

Miten sitten saat sen kortin? Ensinnäkin sun pitää olla yli 18 vuotta, eikä sulla saa olla mitään sairauksia, jotka pilaisi sun elinten ja kudosten kunnon. Niitä on esimerkiksi sairastetut syövät ja jotkut virustartunnat, kuten HIV, Hepatiitti B ja Hepatiitti C. Lääkärit kuitenkin onneksi pitää huolen, että kaikki nämä tärkeät asiat on hyvin, joten siitä ei kannata murehtia. Kortin noutamisestakaan ei mitenkään erityisen vaikeata olla tehty, sillä niitä saa esimerkiksi apteekeista, terveyskeskuksista, joiltain huoltoasemilta ja sitten voi myös tilata tai tulostaa netistä. Ja se on ilmaista, joten rahatilanteen ei pitäisi olla este.

Kaikki meistä haluaa pelastaa toisen hengen. Sulle on annettu mahdollisuus, älä kieltäydy siitä.

Lähteet:

5. marraskuuta 2017

suuret rakkaustarinat päättyvät kuolemaan


Joskus oli vielä kaunista, aurinko paistoi värikkäisiin lehtiin ja mustiin farkkuihini. Kenties vaalensi niitä, mutta ennen kaikkea kompensoi edestä tulevan tuulen aiheuttamaa kylmyyttä. Silloin eivät hiuksenikaan liimaantuneet kasvoihini koulupäivän viimeisinä tunteina, vaan jatkoivat elämäänsä kerjäämättä huomiotani. Silloin viikko sitten, vaihdettuani Vansit maihareihin, en kuitenkaan onneksi menettänyt syksyn raivaamaa onnellisuutta. Jatkoin siinä niinä muutamana päivänä, kun kaduilla oli lunta ja paikoin hyvinkin öljyistä. Nyt lumi on taas poistunut, paljastanut alle hautaamansa lehdet ja vedestä kiiltävät asfalttiset kadut. Ja vaikka paikoin vastaan tuleekin värejä, on syksy haudattu.

Haudattu kuten kuvieni musta, vanha kissaystävä Olli. Maailman rakkain eläin ja itse asiassa ensimmäinen sellainen, jota kohtaan kehtasin tuntea jotain. Halasin ja ärsytin tahallani, käyttäydyin kuin ala-asteikäinen, ihastunut pikkupoika. Enkä edes viimeksi lähtiessäni sanonut "hei hei" tai silittänyt astuessani ulos talosta. Ehkä siksi, että vanha herra oli jo ehtinyt pihan keskelle. Ja sieltä se tuijotti minua suoraan silmiin auton lähtiessä matkaan.

Mikäli haluatte virittäytyä vielä paremmin surullisen-iloisiin tunteisiin, suunnatkaa Yle Areenaan ja käykää katsomassa sellainen leffa kuin Hiekan alla. Tajuton mestariteos! Jotain niin surullista ja kaunista samaan aikaan.